127639945
Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

12.11.2015

Roza Eskenazi: elämä kuin rebetikotarina

Kuten Kreikan kieli myös kreikkalainen musiikki on kulkeutunut nykypäiviimme saakka monien eri vaiheiden kautta. Nykyinen laulu on koko olemassaolonsa velkaa rebetikolle, jonka juuret polveutuvat kansan- ja bysanttilaismusiikin perinteelle. Rebetikoksi sanotaan populaarimusiikkia, joka alkoi 1800-luvun loppupuolella ja kukoisti 1930-luvulla. Se syntyi alun perin Pireuksen, Thessalonikin, Patran ja Voloksen satamakaupungeissa. Myöhemmin rebetikon suosio levisi muihinkin urbaanitaajamiin, joissa asui työväkeä.

Vuosi 1922 oli katastrofaalisen kohtalokas Kreikan kansalle. Sota Turkin kanssa loppui hirvittävään tappioon ja Lausannen sopimuksiin ja populaatioiden vaihtoon. Laivalasteittain ja myös maateitse 1,5 miljoonaa Vähä-Aasian kreikkalaista siirtyi pakolaisena Manner-Kreikkaan. Luonnollisesti evakot toivat mukanaan myös musiikkiperinteensä. Kyseisten laulujen aiheena on rakkaus, syrjäytyminen, köyhyys, vankila ja jopa huumeet, erityisesti hasis.

Roza Eskenazi syntyi Istanbulissa 1890-luvun puolivälissä rutiköyhään sefardijuutalaisperheeseen, hän kuoli joulukuun 2. päivänä 1980. Hänen alkuperäinen nimensä oli Sara Skinazi. Hänen isänsä oli kiertävä romukauppias. Rozalla oli kaksi veljeä. Perhe muutti vuosisadan vaihteessa Thessalonikiin, joka oli vielä ottomaanien valtakunnan alla. Siihen aikaan kaupunki kukoisti taloudellisesti, niin että sen asukasluku kasvoi yli puolella. Rosan isästä tuli tehdastyöläinen. Naapurinrouva opetti Rozaa lukemaan ja kirjoittamaan. Siinä oli Rozan ainut koulutus.

Hän asui yhdessä vaiheessa yhden veljen ja siivoojaäitinsä kanssa Komotinissa, jossa eli merkittävä määrä turkkilaisväestöä. Kerran turkkilaiskapakan omistaja kuuli Rozan laulavan ja kävi pyytämässä hänen äidiltään tyttöä esiintymään laulajana. Kuten Roza kertoi myöhemmin, Komotinissa hän päätti ryhtyä laulajaksi ja tanssijaksi.

Unelma toteutui vasta Rozan palattua Thessalonikiin. Onneton avioliitto Jannis Zardinidiksen kanssa oli lyhyt. Mies kuoli vuonna 1917 ja Roza joutui pienen pojan yksinhuoltajaksi. Poika varttui mieheksi orpokodissa. Hän tapasi uudestaan äitinsä vuonna 1935 ollessaan ilmavoimien sotilas.

Miehensä kuoleman jälkeen Roza muutti Ateenaan, jossa alkoi hänen varsinainen laulu-uransa. Roza tanssi ja lauloi kreikaksi, turkiksi ja armeniaksi. Siellä hän tapasi Rebetika-musiikin jättiläisen, Panagiotis Tountasin, joka ymmärsi heti Rozan suunnatonta lahjakkuutta ja vei hänet Columbiaan ensimmäistä kertaa levyttämään. Levyjen teko jatkui taukoamatta seuraavat melkein 40 vuotta.

Muutaman ensimmäisen vuoden aikana Roza lauloi yli 300 laulussa. Esiintymisistään Rebetika-kapakoissa Rozalle maksettiin aikakaudelle ennätyksellisen paljon rahaa, hän sai 200 drakhmaa joka ilta. Sen lisäksi hän sai viisi prosenttia levynmyynnistä. Roza tuhlasi kaikki tulonsa kalliisiin koruihin ja vaatteisiin. Hänen maineensa levittäytyi ympäri maailmaa. Roza matkusti kaikkialle, missä asui kreikkalainen diaspora (Diaspora tarkoittaa suoraan kreikasta käännettynä hajaannusta). Hänen laulujaan sensuroitiin Metaxasin diktatuurin aikana.
Natsimiehityksen aikana Roza väärensi henkilöllisyyspaperinsa ja perusti oman Rebetika-kapakan.

Suhteet saksalaisupseeriasiakkaisiinsa olivat hyvät. Roza pelasti monta juutalaista joutumasta Auschwitziin, ja tarjosi turvapaikkaa ja rahaa vastarintaliikkeen miehille ja naisille. Lopulta Rozan kulissi paljastui ja hän joutui pidätetyksi ja vankilaan vuonna 1943.
Roza vapautettiin saksalaisen rakastajansa avulla ja pysyi piilossa sodan loppuun asti. Sodan jälkeen Roza auttoi montaa levy-yhtiöiden hampaissa olevaa kollegaansa, ja taisteli taiteilijoiden oikeudesta tekijänoikeuksiin. Vuonna 1949 Roza kävi Patran poliisiasemalla saadakseen virkatodistuksen oikealla nimellään. Siellä hän ja häntä 30 vuotta nuorempi komissaari Christos Filipakopoulos rakastuivat toisiinsa tulisesti. Tämä suhde kesti Rozan elämän loppuun asti.

Rozan ollessa 60-vuotias, musiikin todellisuus oli Kreikassa muuttunut. Smirnalainen ja rebetika olivat laskusuunnassa tyylilajeina. Kuten muutkin alan taiteilijat myös Roza esiintyi vain tilapäisesti maaseudun Panigiri-festivaaleissa tai pienissä konserteissa, joilla ei ollut kovin suurta merkitystä. Uusia lauluja ei levytetty ja vähäiset levytykset koskivat vanhojen biisien uusia versioita.

Laulunäyttämö muuttui tyystin 1970-luvulla sotilasdiktatuurin kaaduttua. Rebetika-kulttuuri koki renessanssin. Rebetikan historia oli levysarja, joka myi satojatuhansia kappaleita. Se oli jälleen nuorison huulilla ja Rozasta tuli taas tähti 70-vuotiaana. Tähän vaikutti myönteisesti myös television tulo jokaiseen kotiin.

Roza vietti viimeisiä vuosiaan rauhallisesti. Vuonna 1976 hän kääntyi kristinuskoon ja vaihtoi vielä kerran nimensä Eskenazi Rozaliaksi. Elämänsä viimeiset kaksi vuotta Roza sairasti Alzheimerin tautia. Rozan mies oli tukena hänen vierellään koko ajan. Roza kuoli sairaalassa joulukuussa 1980.

Viimeiseksi kodikseen Rosa sai vaatimattoman haudan Korintin Stomiosta. Myöhemmin kylän kulttuuriyhdistys keräsi rahaa marmorihautakiveen, jonka päällä lukee: Roza Eskenazi, taiteilija. Hänen viimeinen esiintyminen oli Patrassa vuonna 1977.

Dimitris Mizaras, dimitris.mizaras(at)pp.inet.fi

Tutustu Roza Eskenaziin tässä linkissä...

 

15.10.2015

Ateena rakastettuni!

Koulussa meille kerrottiin suuresta filosofista ja opettajasta nimeltään Sokrates. Hän rakasti Ateenaa niin paljon, ettei koko elämänsä aikana käynyt kertaakaan kaupunkivaltionsa rajojen ulkopuolella.

Edes silloin kun Sokrates oli tuomittuna kuolemaan, hän ei suostunut oppilaidensa ehdotuksiin paeta vankilasta ja lähteä kaupungista pois. Hän jäi ja teki loppuun asti sitä mitä parhaiten osasi; keskusteli, keskusteli ja keskusteli siihen asti, kunnes vartija teloitushetkellä toi hänelle myrkyn juotavaksi.

Olen pohtinut asiaa kunnolla vasta paljon myöhemmin, silloin kun elämäntilanteeni sai minut muuttamaan uuteen kotiin tuhansien kilometrien päähän. Siinä vaiheessa tiedostin ja tunnustin, että rakkaussuhteeni Ateenaan koostuu monesta seikasta. Ennen muuta olemustani määrää Ateena synnyttäjänä, omana äitihahmona. Ei niin paljon siksi, että virkatodistuksissani niin lukee, vaan siksi että jotenkin se on painokkaasti kirjattuna kulttuurigeeneissäni.

Ja tästä sitten samalla pursuaa toinen hahmo: Ateena opettajana ja kasvattajana.

Kävellessäni Akropoliin ympäri vievää tietä on pakko kulkea Sokrateen vankilan ohi. Se on pieni kolo kalliossa, luola vastapäätä paikkaa, jossa apostoli Paavali piti ensimmäisen puheensa ateenalaisille. Noilla seuduilla herää eloon muutkin koulun opetukset.

Ateena sai nimensä siitä että sen kansalaiset valitsivat viisauden jumalatar Athenen suojelusjumalakseen. Valtava Athenen patsas katseli ympärilleen kukkulan huipulta ja tarkisti, että kaikki asiat olivat kaupungissamme hyvin.

Ateena vapauden ja demokratian kasvattajana tekee minusta nöyrän. Vapaus ei ole missään kivessä hakattu. Sitä tulisi tavoitella jatkuvasti ja koko ajan. Vapautta ei voi vangita, sitä voi vain rakastaa ja yrittää vietellä. Sitä ei ole valmiiksi annettu, vaan se on ansaittava ja lunastettava. Kreikan koko pitkä historia kielii ihmisten rakkaudesta vapauden käsitteeseen.

Ateena rakastettuni kirjoitus on luettavissa pitempänä versiona vuoden 2015 Fyllo-lehdessä sekä netissä tässä linkissä... (sivut 17 - 19).

Dimitris Mizaras, dimitris.mizaras(at)pp.inet.fi

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?